Umpihankihiihdon MM-kisaraportti: Soopan latujuoksijat
Vähän aikaa sitten, ei kovin kauaa sitten, kun sielussani oli ikuinen marraskuu, päätin lähteä hiihtämään. Taisi tosiaankin olla marraskuu, kun Soopan piireissä alettiin puhua umpihankihiihtoon osallistumisesta ja ilmoittauduin kiinnostuneeksi osallistumaan. No, aikaa kului, joululoma koitti ja elin hiljaiseloa *etelän lämmössä, kun puhelin pärähtää: Kaamosvaelluksen busseissa kasataan joukkueita ja nyt pitää päättää, mihin tiimiin lähden: Hydepakkilaisten himohiihtotiimiin vai Soopan sunnuntairetkitiimiin? Hydepakille minua ensin kosiskeltiin, olisivat tarvinneet nimittäin biologin tieto-osioon, mutta pullasta ja *kahvista nauttivat elintapani tekevät minusta hitaanpuoleisen hiihtäjän. Onneksi kävi siis niin, että Hydepakkilaiset saivat tiimiinsä kovan luokan urheilijan, Danielan, ja minä pääsin rauhassa laskeskelemaan teerenjälkiä hangelta. Meidän joukkueeksemme muodostui Silja, Lauri, Jenni, Kristina ja Minä, Soopan latujuoksijat.
Ennen kisoja valmistautuivat osat meistä Siljan järjestämällä treeniviikonlopulla, johon en itse päässyt osallistumaan. Lisäksi kololla suunniteltiin, kuka ottaa mitäkin ja kuka valmistautuu mihinkin aihepiireihin edellisten vuosien kysymysten perusteella, havaitsin kalojen tunnistamiseen liittyviä kompakysymyksiä, joten otin mukaan suomen kalalajien tunnistusoppaan ja määrityksellisten erimielisyyksien varalta vielä kirveen. Edellisenä iltana kololla kasattiin varusteita, voideltiin suksia ja valmistauduttiin lähtöön. Kotona illalla katsoin lyhyen dokumentin suksen historiasta.
Lähtöpäivä, Lauri vuokrasi joukkueellemme peräkärryn, johon lastattiin sukset ja rinkat heti, kun se saatiin yliopistolle, yliajalla juotiin kahvit ja ampaistiin matkaan kohti Pudasjärveä. Oulun betonibrutalistinen limbo vaihtuu tykkylumisten metsien ja kinoksia lainehtivien soiden maisemiin ja talven ihmemaa liitää ohi Subarun rullatessa kuusamontietä. Syötteelle päästyämme astelimme Lumiareenalle, eli hiihtokeskuksen messuhalliin, jossa oli alkajaistapahtuma. Kisainfon jälkeen siirryimme syömään eväitä ja sosialisoimaan muiden partioyhteisömme ryhmien kanssa. Tässä välissä tuli Soopan toisesta joukkueesta joku kehä kolosen sisäpuolelta tokaisemaan ”hei kaiffari, kivat stiflat, anna sun toinen kenkä”. Joukkueella oli siis tullut matkaan suksi, jonka siteiden kiinnitys oli päreinä, ja he tarvitsivat ainakin yhden ehjän suksen tilalle, ja kiinnityksen koko täsmäsi käyttäjän saappaaseen ainoastaan minun suksissani. Kylmempi tuhkimotarina, vielä sellainen, joka uhkasi jättää minulle eripariset sukset, peräti metrin pituuserolla. Tähän ei kuitenkaan tultu, koska Pudasjärven urheilijoiden mukavat sedät tarjosivat työkaluja, korjausapua ja kalajuttuja, ja Soopa2- tiimin suksi saatiin korjattua. Vetäydyimme rautakaupan peräkärryyn nukkumaan bensakeitiniltapalan jälkeen. Keskellä yötä tuuli kääntyi, ja suojaksi asetetun tarpin karbiinihaka alkoi klakaa kuomua vasten. Havaitsin levottomuutta kanssanukkujissani ja filantropistina päätin korjata tilanteen. Sujahdin saappaisiini ja livahdin kuomun raosta ulos kuin kissa kellarin ikkunasta. Kiinnitin haan uudestaan ja kiipesin mitä sulokkaammin takaisin sisään, ainoastaan saappaan kantapään rämähtääkseen kuomua vasten, herättäen kaikki. Hitto, ei ollut tarkoitus.
Ensimmäinen kisapäivä, ”10 euron hotelli” eli peräkärry ei ollut palvellut lämpöeristyksellisessä mielessä ja itse ainakin nukuin lähinnä nimellisesti. No jaa, heräsimme ajoissa ja siirryimme ravintolaan tyyriille aamukahville. Onneksi santsikuppi oli ilmainen ja niitä otettiin sitten kolme, messuhallista saatiin seurantaan tarkoitettu lähetin ja kartat. Nopea leipäaamupala ja viimeinen varusteiden välppäys ja lähdimme matkaan, vain noin 15 minuuttia aikataulusta myöhässä. Alkumatka sujui hyvin ja suunnittelemamme kahden lisärastin aikataulu vaikutti jopa realistiselta.
Ensimmäisellä rastilla suksen historian pänttääminen kantoi hedelmää, sillä aihe oli suksisanasto. Joukkueemme joko tiesi tai arvasi lähes täydet pisteet tästä tehtävästä ja jatkoimme matkaa voiton kiilto silmissä. Sää oli suhteellisen kylmä, mutta loputtoman aurinkoinen ja matkanteko oli yhtä sunnuntaiajelua. Tämä heijastui pian myös vauhtiin ja suunnitelmat lisärasteista joutuivat äkkiä kriittisen tarkastelun kohteeksi. Mikäs siinä, matka taittui jutellessa, aurinkoa ottaessa ja jälkiä laskiessa. Suksen toisen eteen laittaminen käy kuitenkin äkkiä tylsäksi, joten lähdin kasaamaan lajilistaa havaituista jäljistä ja kehittelemään metsämyyrille lumijälki-indeksin matemaattista kaavaa,jonka yhdessä vaiheessa luulin keksineenikin, mutta ehdin jo unohtaa retken muuttuessa urheiluksi.
Seuraavan rastin teema oli ensiapu, tällä rastilla päätoiminen lääketieteilijämme Jenni pääsi loistamaan tietotaidollaan ja onnettaren lempilapset Lauri ja minä saimme arvata yhden kysymyksen, joka meni sekin oikein, tästä voitto kotiin täysillä pisteillä. Siirryimme laduilta oikaisemaan metsän kautta maastopelastajien lisärastin jälkeen ja tulimme mystiseen habitaattiin, ehkä jonkinlaiseen lähdekorpeen, joka kuhisi kanalintujen, myyrien ja näätäeläinten jälkiä, aito ekologinen hot spot, intraspesifinen spatiaalinen autokorrelaatio. Tämän keitaan ihailemiseen sain muutaman minuutin lisäaikaa, kun Kristinan sompa irtosi ja se piti jesaroida takaisin paikoilleen. Pian tulimme ladun kautta pienelle lammelle, jonka rantaa kulki saukon jälki, vedenrajassa oli majavan pesä. Kiersimme sitä rannan puolelta, kunnes tulimme pienelle purolle, josta saattoi allekirjoittaneen arvion mukaan päästä astumalla yli. Tämä arvio oli väärä, ja putosin jään läpi äyräältä puroon. Onnistuin olemaan putoamatta veteen kokonaan ja Lauri veti minut ylös vedestä. Varusteet olivat tallessa ja tappiot keskittyivät vasempaan jalkaan polven alapuolelle.
Seuraavallarastilla kuivattelimme tai lähinnä lämmitimme sukkia ja huopaa nuotiolla ja Jenni heitti suopunkia, morkkikseltani en keskittynyt saatuihin pisteisiin. Nuotiolla istuessamme tuli kaiken lisäksi metsästä moottorikelkalla kansainvälinen kuvausryhmä ja päätin, että jos he tulevat juuri nyt haastattelemaan, niin sanon jotain nasevaa. Kuvasivat kuitenkin lähinnä maisemia, eikä kyyninen huumorini joutunut germaanien sensuuriin. Mikäli he olisivat saapuneet aikaisemmin ikuistaakseen jäihin putoamisen hetken, olisivat he kenties saaneet hyvää kuvamateriaalia, mutta äänitteestä olisivat vulgäärin kielenkäytön johdosta joutuneet luopumaan. Pudasjärven urheilijat kuitenkin saivat nostettua tunnelmaa sukkanuotiolla perinteikkäillä kalajutuillaan ja tilanteesta päästiin suhteellisen kivuitta yli. Uudet villasukat jalkaan ja pari muovipussia päälle ja taas matkaan.
Viimeinen rasti oli nimeltään arviointi, ja sinne päästiin ajoissa, kun liiempien lisärastien noudosta oli luovuttu. Homman nimi oli nostaa köydellä joen pohjassa makaavaa painoa ja arvioida sen paino. Insinöörin logiikallamme veden noste keventää painon noin puoleen, ja kun havaittu paino on noin 10kg niin oikea paino on noin 20kg. Tosimaailmassa myös vastus vaikuttaa tuntumaan ja näin ollen kumoaa nosteen, jolloin 12kg paino tuntuu noin 10kg:n painolta, ja näinhän se sitten olikin, ei pisteitä. Leiripaikka sijaitsi sanalla sanoen armottoman vitukon toisella puolen suhteellisen lähellä viimeistä tehtävärastia, ja sinne päästiin juuri vielä valoisaan aikaan. Oma lehmä alkoi hyvin pian ammumaan ojassa ja viritin nuotion heti, kun leiripaikasta oli saatu konsensus. Viritin sukat kuivumaan ja kävin lisäämässä vaatetta lämmitetyllä kodalla. Palattuani oli jo leiri, eli 3x3m tarpista tehty laavu, pystyssä. Naapuriin saapui jo pimeän tultua Soopan muut joukkueet ja alkoivat kasata leiriään mahtipontinisine puolikotineen ja laavuineen. Kisan tunnelmia ja kuulumisia vaihdeltiin illan mittaa. Pidin huvittavana leiriemme kontrastia, toisessa ihmisjoukko ilakoi suoranaisen kokon ympärillä, suuri puolikota nousee korkealle liekkien valossa ja kaikille on tilaa laavussa. Samaan aikaan kituliaalla nuotiolla pölkyllä istuen grillasin jäistä huopaa matalan tarpin vieressä, muutkin ryhmäläiset jotenkuten uupuneena. Lunta sulateltiin, puita kanneltiin ja ruokaa tehtiin loppuilta. Viime töiksemme heitimme jakkaroina käytetyt pölkyt tuleen ja vetäydyimme tarpin alle nukkumaan, jätin jäätyneen huovan riukulle kuivumaan loppuyöksi.
Toinen kisapäivä, itse olin nukkunut yön hämmästyttävän hyvin, ehkä muiden kustannuksella, sillä olin kuulemma viettänyt yöni sitatoiden 1800-luvun lopun proosakirjallisuuden klassikoita unissani. Yö oli ollut kylmä, eilen naapurileirissä vieraillut saksalainen kuvausryhmä kauhisteli -28 asteen pakkasta, vaan ei se meidän kokeneiden nokkaa koputtanut. Makuupussista nouseminen kylmään aamuun ei kuitenkaan motivoinut, mutta ylös päästyäni pääsin todistamaan kahtaa ihmettä: nuotio kytee vielä elinvoimaista hiillosta, eikä aamulämmittelyä varten tarvitse sitä erikseen sytyttää, toiseksi huopa on miltei kuivunut. Ainoastaan ulkosyrjä on vielä kostea ja jäässä, mutta nuotiota vasten jätetty puoli on täysin kuiva. Leiri kasaan, kamppeet niskaan ja niin hemmetisti menoksi, silti myöhästyimme taas omasta lähdöstämme. Ei meistä taida urheilijoita tulla. Veren maku suussa kiidimme sprinttiosuuden lakeuksien ja rämemaiden, aavojen ja pusikoiden läpi oikealla urheilumielellä, jota en ole koskaan aikaisemmin kokenut. Joukkueemme vuoroin hajaantui ja vuoroin kiri kiinni, kunnes tulimme maaliviivalle kaikki yhtenä joukkueena. Jälkeenpäin mietin tuommoisen pinkomisen järjellisyyttä, yhtään teerenjälkeä en ehtinyt näkemään. Takaisin Syötteen hiihtokeskukselle päästyämme tervehdimme iloiten punaista peräkärryämme, vaihdoimme sukset saunakamppeisiin ja siirryimme heti löylyhuoneen lämpöön. Kisaajat juttelivat niistä näistä ja satuin tapaamaan pari metsähallituksen kalamiestä, joiden kanssa juttu luisti. Messuhallissa julkistettiin kisan tulokset ja joukkueemme oli tullut *toiseksi! Olimme sentään ainut ryhmä, joka suoritti kisan triathlonina uintiosuuksineen. Juhla ei kauaa kestänyt, sillä muu joukkueemme matkasi vielä iltapäiväksi Ouluun. Oma matkanj Syötteellä jatkui, kun olin tapaava oululaisia ja serbialaisia kavereita vielä iltapäivästä. Muille Soopalaisille ja Hydeläisille sanottiin näkemiin ja siirryin toipumaan energiavajeesta erääseen Pikku-Syötteen mökkiin serbialisen kotipolttoisen voimin.
Kiitos kaikille reissusta! -Johannes Paukku
*1, Turun seudulla *2, Irlantilaisesta- *3-viimeiseksi
